”Haluaisin soittaa sille, puhua sellaista puhetta, mitä sen kanssa puhuttiin” – Viisi miestä pisti saunaan tulet ja istui puhumaan hiljattain kuolleista isistään
Miltä se tuntuu, kun isä kuolee? Mitä kaikkea silloin päättyy ja toisaalta, mitä kaikkea jää elämään? Viisi miestä istui puhumaan isiensä perinnöstä.
Jussi: Mulle yllätys oli se, että se suru oli niin voimakas juttu. Se jyräsi järjen siinä alkuvaiheessa.
Antti: Siinä on ehkä jotain eksistentiaalista. Tajuaa, että on ite seuraava.
Jussi: Joo joo, se vaikuttaa varmaan kanssa. Mutta ihan se puhdas suru. Olin luullut, että olen valmistautunut ja siinä oli myös helpotusta, niin silti se suru jyräsi sen koko maiseman tasaiseksi ja otti vallan kaikesta. Sitä ei pystynytkään järkeilemään pois.
Saunakammarin pöytä on pieni. Kun viisi aikuista miestä käy sen ääreen, on istuttava tiiviisti. Vielä lähemmäksi toisiamme meidät tuo aihe, josta olemme tulleet puhumaan. Isän kuolema. Jokainen meistä on kohdannut sen aika äskettäin ja siitä meidän on määrä jutella. Ei vain kuolemasta vaan eletystä elämästä. Siitä, millaisia isämme olivat ja millaiset suhteemme heihin. Mitä ehkä opimme ja mitä ehkä olisimme voineet olla oppimatta.
Lähtökohdissa on paljon jaettua: isämme olivat käytännössä suuria ikäluokkia ja me kaikki taas aloilla, joihin kuuluu asioiden pukeminen sanoiksi. Viisikymppiset miehet pöydän ympärillä ovat ystäviäni – kutsuisin heidät koska tahansa myös iloisiin juhliin – ja he tuntevat ennestään jonkin verran myös toisiaan.
Toistemme isistä tiedämme silti vielä toistaiseksi vähemmän kuin toisistamme. Millaisia miehiä ja isiä he olivat?
Juha: Isä oli kauppamies, kiinteistönvälittäjä ja myös juoksija. Vaalin mielessäni muistikuvaa, jossa isä on nelikymppisenä lähdössä juoksemaan vahvoilla juoksijan reisillään. Lähdin mukaan siihen noin kymmenvuotiaana ja sitten me käytiin yhdessä lenkillä. Lyhyet siniset Adidaksen urheilushortsit ja ehkä sitten joku kireä paita. Tai jos oli helle, ei välttämättä paitaa ollenkaan.
